Vaeltaminen Mallorcalla, osa I

Tutustuessani Mallorcaan ennen tänne muuttoa, minua kiinnosti erityisesti sen tarjoamat vaellusmahdollisuudet. En ole mikään kunnon vaeltaja. En voisi edes kuvitella lähteväni vaellusmatkalle, jolla kuljetaan pitkää reittiä monta päivää perätysten. Kaksi suurinta syytä: huono kuntoni ja jalkani, joihin tulee vähemmästäkin kävelystä helposti rakkoja. Pisin vaellukseni on ollut Rüdesheim – Lorch vaellus Saksassa. 21 kilometriä, liian vähäisellä vesimäärällä ja eväänä Kinder suklaamunia.

Cami de s’Arxiduc, Valldemossa
Päätin heti ensimmäisellä vaelluksellani täällä viedä itseni kestävyyteni äärirajoille. Valldemossassa oleva Cami de s’Arxiduc on hyvin suosittu reitti, ja huomasin sen suunnatessani sinne itse joulukuisena sunnuntaina. 

Deía kirjoituksestani tuttu arkkiherttua Ludwig Salvador rakennutti polun vuorelle, jotta ihmiset pääsisivät helposti kävelemään vuoren ympäri ihailemaan maisemia. Maisemat ovatkin hienot ja vuoren päältä näkee kauas, kunhan sinne joskus pääsee eikä sen ylle ole laskeutunut paksu pilviverho.
Jo hyvin pian alkumatkasta tuntui, että keuhkoni lopettaisivat toimintansa ja jalkani maitohapot veisivät minusta voiton. Pääsin kuitenkin ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen tasaisemmalle maastolle. Polku tässä osassa reittiä on huonosti merkitty ja oli vain sattumaa, etten eksynyt metsään vaan löysin itseni vuoren huipun kivikolta ja lopulta kivipolulta. Huipulla kävi kova tuuli ja toivoin, että olisin pukenut vielä kolmannet housut jalkaani. Paluu alas oli ehkä vielä kamalampaa kuin ylös nousu. Sain olla todella tarkkana, etten päätynyt vierimään alas ja törmäämään muihin ihmisiin tai puihin. 

Vasta myöhemmin vaelluksen tehtyäni luin internetistä, että polun käyttämiseen pitäisi pyytää lupa. Reitti menee luonnonsuojelualueen läpi ja kävijämäärää halutaan rajoittaa. Ehkä siksi vihreään paitaan pukeutunut henkilö huuteli minulle jotain ohittaessani hänet ja joukon vaeltajia reitin alussa. Koska minulla oli kuulokkeet korvilla, en kuullut mitä hän ensin sanoi. Sen kuulin, kun hän kysyi minulta, onko reitti minulle tuttu. Vakuutin, että tietenkin on.

Castell d´Alaró
Tammikuisena päivänä suuntasimme kaverini kanssa Alarónin linnaan, joka tarkoitti vaeltamista. Menomatka linnan raunioille on pelkkää nousua. Haastetta todellakin riitti heikko kuntoiselle. Aurinko lämmitti vähän liikaakin matkalla, mutta huipulla tuuli niin paljon, että hiki jäähtyi iholle ja sai palelemaan. Iso osa reitistä kulkee autotietä pitkin, sillä matkan varrella sijaitsee ravintola Es Verger jonne voi ajaa autolla ja siitä eteenpäin on jatkettava jalan. Lopussa on kiviset portaat raunioille. Vuoren toisella puolella on linnan rauniot, toisella puolella kahvila ja majapaikka sekä aaseja. Mallorcalla vaeltaessa näkee aina eläimiä. Yleensä vuohia ja kissoja, toisinaan hevosia, lampaita ja aaseja. Maisemat vuoren huipulta ovat päätä huimaavat.

Linnan raunioille voi vaeltaa Alarón kylästä tai vuoren toiselta puolelta Orientista päin. Me nousimme ylös Alarósta ja laskeuduimme Orientiin päin oliivipuulehdon läpi. Suuri virhe. Kylästä kulkee harvoin linja-autoja Alarón juna-asemalle, jonne meidän piti päästä päästäksemme takaisin Palmaan. Onneksi sain hankittua meille taksin, vaikka siinäkin oli haastetta, koska kylällä ei ole omaa taksia. 

Cami de s’Arxiducin tapaan vaellus Alaronin linnaan on hyvin suosittu, emmekä todellakaan tehneet matkaa kahdestaan kaverini kanssa. Aikuisten lisäksi siellä oli paljon lapsia ja koiria. Matka ylös Alarósta on yli viis kilometriä. Meidän vaelluksemme oli yhteensä yli yhdeksän kilometriä ja kesti lähemmäs kolme tuntia. 

Esporles-Banyalbufar
Vaellus Esporelasta alkaa nousulla, joka sai minut hengästymään. Myöhemmin en valittanut noususta ollenkaan, koska se ei ole mitään verrattuna millä nousulla vaellus alkaaa, jos sen tekee toisin päin. Osa alkumatkasta tehdään autotien vieressä, joka ylitetään kaksi kertaa, ennen kuin reitti siirtyy kokonaan metsään. Reitti on vaihtelevaa: kivetettyä, hiekkapohjoista sekä asvalttia. Näin ensimmäisen kerran muita vaeltajia noin 40 minuutin jälkeen. Perhe oli evästauolla syömässä kananmunia. Banyalbufarista päin tuli useampia vaeltajia vastaan.
Noin tunnin kohdalla merta näkyi puiden siimeksestä. Jotta vaeltaminen ei olisi sujunut ilman sattumuksia, lähestyessäni Banyalbaria kaaduin. Alamäessä pienet irtokivet liikkuivat lenkkarini alla ja pyllähdin takapuolelleni toisen polveni kautta. Onneksi sain vain pintanaarmuja ja pääsin jatkamaan matkaa putsattuani polveni. Ja suurempi onni oli, että säästyin häpeältä, koska kukaan ei nähnyt pyllähdystäni. Sehän se vasta onkin kamalaa, kun pitää esittää "että ei tässä mitään", vaikka jalka olisi poikki.

Kylttien mukaan matkaan (vajaa kahdeksan kilometriä) menee 2 tuntia 35 minuuttia; minä selvisin siitä vajaassa kahdessa tunnissa, enkä ole tunnettu nopeudestani.